Parhaimmillaan materiaali ja sidontatapa löytävät toisensa kuin itsestään. Näin kävi viime vuoden lopulla tekemämme karhean paperin, paperinarun ja japanilaisen sidonnan kanssa.
Kokeilimme ennen joulua uusien väripigmenttien käyttöä erilaisisssa massoissa. Musta ja punainen pigmentti kaipasivat terästystä, joten joukkoon lisättiin vähän kasvuturvetta maanläheisten sävyjen saamiseksi. Taisi joukkoon mennä myös hieman pellavaa. Arkit tarttuivat kuivuessaan pelteihin ja käyttäytyivät muutenkin hankalasti. Ne piti kastella uudelleen ennen irrottamista ja kuivata hitaasti painojen alla. Silti reunat alkoivat aaltoilla.
Karhea pinta tuntui kuitenkin houkuttelevalta ja käytin sitä jo muutaman kirjan kanteen. Siihen paperi oli kuitenkin turhan hankalaa käsitellä.
Maaliskuun kirjansidontakurssilla kokeilin sitten aasialaista sidontaa, kilpikonnaa pienin muutoksin.
Toiseen aasialaiseen käytin viime syksynä kuolleen paperitaiteilija Paul Greenin tekemää herkän akvarellimaista kartonkia. Lankansykkyröistä löytyi väriin sopiva sidontalanka ja omista paperipinoista uusiomassasta tehtyjä tukevia arkkeja.
Säntillinen hampunlehtisidos sopi uskomattoman hyvin tähän kokonaisuuteen.
Viime vuonna käden taito -messuilta ostettu eteläafrikkalainen rannekoru on odottanut ideakorissa. Alusta lähtien oli selvää, että se kuuluu ranteen sijaan kirjan kanteen.
Tekstit
